Kanteleen heleä helkyntä johdattelee Karjalaan. Soinnissa on kesän heleyttä, kodin rauhaa ja onnea, näennäisesti.
Tästä alkaa vyyhti Oprin ja Oleksin ympäriltä purkaantua. Siihen saakka Opri-Oleksin mökillä on vietetty samoilla raiteilla junnaavaa elämää. Emäntä on ottanut tupaansa kulkumiehen isännäksi.
Oprin ja Oleksin kynänvarressa on ollut Kyllikki Mäntylä. Hengen hahmoihin puhaltaa Kuhmolaisteatteri Satu Niirasen ohjauksella.
Kulkumiehen veri ei kuitenkaan rauhoitu isännäksi pääsyn myötä -- kylästä löytyy Oleksin avioton lapsi, joka ennustaa tuhoa ja hävitystä kalmankukkineen. Lopulta hän vie mukanaan manan maille myös Oleksin.
Oprin ajatusko tapahtumat ajoi siihen pisteeseen? Toivo omasta lapsesta on turha -- eikä Oleksi anna asian unohtua. Taakka on raskas kantaa.
Ja kaikki luulevat tietävänsä, etteivät muut tiedä.
Suihkon ukko on se, joka oikeastaan maalaa paholaiset seinälle ensimmäisenä. Hän tietää, missä ollaan menossa; eihän näkki tahdo hänelle enää soittaa. Vieraan verkosta nälkään otetut kaksi kalaa kääntyvät ukkoa vastaan.
Toisten juopuessa uuden ajan airueista, linjavaunusta ja kauppiaan moottoriveneestä, ukko pudistelee päätään. Hän tietää. Hänelle on näytetty -- unessa.
Uuden ajan myötä on vanhojen tapojen ja tavaroiden väistyttävä. Siitä muistutuksena kylään ilmestyy kaksi ylioppilasta vanhaa perinnetietoa keräämään. On valmistauduttava luopumaan. Kaikki alkaa kanteleesta.
Kuhmolaisteatterin päätyminen Kyllikki Mäntylän Opri ja Oleksi -näytelmään hieman ihmetyttää. Tosin teemat -- uuteen aikaan siirtyminen, aviopuolisoiden väliset ristiriidat, luopuminen ja kodin jättäminen -- ovat yhtälailla ajankohtaisia tänään kuin eilenkin.
Ja kesäteatteri elää perinteestä -- siispä takaisin Karjalaan.
Kuitenkin Opri ja Oleksi olisi parempi sisällä. Näytelmä on enemmän puhe- kuin toimintanäytelmä. Sitäpaitsi näytelmässä on vahva tunnelataus, joka on vaarassa hukkua suureen tilaan, jonka täyttäminen toiminnalla tuntuu joskus olevan vaikeaa; päädytään maitokärryjen työntelyyn ja pyörällä ajeluun ympäri näyttämöä.
Ohjaaja Satu Niiranen on taitava henkilöohjaaja, mutta kuhmolaisista hän ei ole onnistunut saamaan karjalaista vilkkautta esille. Vai liekö syy raskassoutuisuuteen katsojan stereotyyppisessä mielikuvassa karjalaisista -- että he ovat eläväisiä.
Oleksi (Timo Heikkilä) on velmu ja Satisen emäntä (Seija Piirainen) huikentelevainen. Kimeä kiherryskin kuuluu asiaan, ei siinä mitään.
Kylähullu Pasa (Sirkku Malinen) on komedienne, jonka rooli kantoi. Järkähtämättömällä pahanilmanlinnullakin on heikkoutensa ja hänkin joutuu usein turvautumaan vahvempaansa.
Tässä tapauksessa turvaa tuo lopulta Opri (Leena Nuortila), joka kylän naisista on henkisesti vahvin. Eivät edes Pasan ilkut riitä häntä nujertamaan.
Opri kietoutuu tiukemmin suruunsa, vetää kärsimysvärit -- violetin ja mustan -- tiiviisti ympärilleen. Violetti on samalla myös kuninkuuden väri. Tähän viittaa myös repliikki: ``Elämäähän se tuskakin on''.
Opri ja Oleksi on naisten näytelmä. Naisten siinä mielessä, että he joutuvat kantamaan raskaimman taakan. Miehet hukkuvat tai kätkeytyvät metsään.
Toivo ehkä löytyy uudessa polvessa, jonka edustajana kuvioon ilmestyy lopulta kesäinen ylioppilaspoika nyt sotilasasussa. Hän on ottanut tyttönsä omakseen, on valmiina rakentamaan omaa kotia, jos aika antaa hänelle siihen mahdollisuuden.
Naisten näytelmä Opri ja Oleksi on myös siksi, että kantavimmat hahmot löytyvät juuri naisnäyttelijöistä, Oprista ja Pasasta.
Sota on syttynyt ja lähtö on edessä. Sille ei voi edes Opri mitään. Kanteleen ääni on muuttunut kumuksi; suruksi, jolle ei lohtua löydy.
Anne Karppinen
Kuhmolaisteatteri, Kyllikki Mäntylän Opri ja Oleksi. Rooleissa Leena Nuortila, Timo Heikkilä, Kauko Huusko, Sirkku Malinen, Kaija Soikkonen, Mirva Komulainen, Risto Kotamaa, Vuokko Komulainen, Seija Piirainen, Matti Huotari, Kari Kuosmanen, Anelma Huotari, Eero Rytkönen, Leevi Kivioja, Ira Nuortila, Irina Nuortila.
Ohjaus Satu Niiranen, lavastus Kauko Huusko, puvustus Ritva Ahola.