Suurin kiitos lankeaa Mimmi Paavaliinaa esittävälle Riitta-Liisa Mikkolalle, jonka suorituksessa on aistittavissa omana itsenä olemista.
Viime sunnuntaina ensi-iltansa saanut Kuhmolaisteatterin Mimmi Paavaliina on viihdyttävää kesäteatteria, mutta vain kesäteatteria. Esitys ei ihastuta niinkään tekijöiden taidolla, vaan tekemisen ilolla ja Maiju Lassilan huumoririkkaalla ja viisauksia pursuavalla tekstillä.
Mimmi Paavaliinan paras anti on juuri Lassilan vuonna xxx kirjoittama teksti. Näyttelijät päästävät suustaan elävää kieltä ja tänäkin päivänä tarkasti kutinsa pitäviä elämän viisauksia ja totuuksia yhtenä sarjatulena. Kun faktat on naamioitu huumoria pursuavien kielikuvien väliin, jää katsojalle oivaltamisen ja nauramisen ilo. Rento kaiken luonnollisena vastaanottavan elämänasenteen puolesta puhuva yleissankari sopii tähän aikaan kuin xxx.
Näytelmä sinällään on vain no[?], jonka päälle sanallinen sanoma on levitetty. Pääjuoni koostuu naimakaupasta, taustalla vaikuttaa iso asia. Mimmi Paavaliinalla [?] saaminen ei onnistu muitta mutkitta ja runko saa lihakseen rippikoulua ja muita jänteitä. Kevyen tv-sarjan ainekset olivat siis koossa jo 1900-luvun alkupuolella. Tosin kesällä ei raskaampaa vääntöä edes toivo, sillä kesäfiilistä ei tahdo pilata haudanvakavalla näytelmällä.
Näyttelijäntyö on harrastajateatterille tyypilliseen tapaan harrastelijamaista ja kaavoihin kangistunutta. Eri hahmot vähämielisestä pojasta kapiseen leskeen ovat tuttuja tuhansista tarinoista eikä Kuhmolaisteatteri tuo niihin uusia sävyjä.
Ratkaisevaksi tekijäksi nouseekin harrastajien innostus harrastukseensa sekä aiheeseen ja sitä näyttelijöillä piisaa roppakaupalla. Koko touhusta paistaa aina positiivisesti vaikuttava vilpitön tekemisen ilo, mikä vastaavasti tahtoo olla kadoksissa ammattilaisilta. Erityiskiitos lankeaa Mimmi Paavaliinaa esittävälle Riitta-Liisa Mikkolalle, jonka suorituksessa on aistittavissa omana itsenä olemista.
Ohjaaja Leena Nuortila on pysynyt paketti käsissä, mutta laulupuolta olisi voinut harkita useaan kertaan, vaikka luojan luomalla äänellä laulamisessa on oma romantiikkansa. Laulaminen ei kuitenkaan tahdo irrota lentoon eikä sopia kohdalleen soiton kanssa. Lisäksi uudempien iskelmien istuttamisessa vanhaan tekstiin on halvan vitsin makua, vaikka ”Tahdon sulle olla hyvin hellä” irrotti yleisöstä remakat naurut.
(hm)