ei kuvausta
Kuhmolaisteatteri järjesti yleisölleen tänä vuonna miellyttävän yllätyksen: näytelmän myös keskelle talvea. Lauantainen ”Salakaadon” ensi-ilta osoitti Kuhmolaisteatterin harrastajanäyttelijöiden pystyvän oivalliseen suoritukseen myös sisänäyttämöllä, niissä rajoissa kuin ala-asteen akustiikka sallii. Talvinäytelmän soisi tulevan tavaksi, jos vain näyttelijöillä riittää intoa.
Annikki Kariniemen ”Salakaato” on jo kohtalaisen iäkäs romaani, se on ilmestynyt vuonna 1969. Näytelmäksi sen sovittivat Rovaniemen kaupunginteatterille pari vuotta sitten Kalle Luotonen ja Jorma Kairimo. Sittemmin ”Salakaatoa” ovat esittäneet Kuusamon harrastelijanäyttelijät ja viimeksi Joensuun kaupunginteatteri.
Ohjaaja Jussi Koivusilta on sijoittanut ”Salakaadon” tapahtumat Kuhmon Vepsänkylälle. Valinta ei liene sattuma, sillä seutu on Kuhmon hirvirikkainta. Ja onpa joka vuosi taitanut tulla ilmi joku salakaatokin.
Annikki Kariniemi kertoo itse, että aiheen ”Salakaadon” kirjoittamiseen antoi pohjoisen ihmisen tavanomainen hätä siitä, kuinka vähän etelän määräävässä asemassa olevat henkilöt tietävät täkäläisten ihmisten todellisista ongelmista. Jokainen heikosti tutkittu asetus saattaa olla osatekijänä Lapin ja pohjoisen tyhjenemiselle.
Yhtenä tällaisena asiana Kariniemi näkee hirvilupien kalleuden alueella, jolla hirven saalistaminen on ikivanha nautintaoikeus ja hirvellä on todella merkitystä elämisen tasossa.
Ja niin Kariniemi hutkii. Asutustilallinen Kalle Heikkinen, työtön, elää hirvilauman keskellä tilallaan, jolla ”ei kasva muu kuin kynnet ja parta”. Rinnalla rekeltävät Minna-vaimo ja kuusi virkeää lasta, joilla olisi toiveensa ja rahanmenonsa.