1.4 Elamaan kyllastymisesta (1929)

Tunsin herran, joka etsi iloisinta puolta elämän mutkista. Mutta sitä etsiessään itsens’ löysi tuolta Poliisin putkista. Missä vika, sen hän kyllä arvas: on ilomaljan pohjasakka karvas. On loppuna ain’ lystäilystä, hyi ei ihme jos hän viimein kyllästyi.

Puhuen: Se kyllästyminen oli niin perinpohjainen että eräänä iltana teki varman päätöksen tehdä lopun mokomasta. Ja annas olla seuraavana aamuna hän meni vaatekaapilleen ja otti housujensa takataskusta kylmän paljonpuhuvan kappaleen ja ojensi sen kohti avonaista suutansa ja täräytti pullostansa krapulanaukun.

Kerran erään nuorukaisen muuan neito pauloi lempensä huumalla. Oli poika ihmeen onnellinen, unissaankin lauloi kallalla kuumalla. Ja niin he kaksi yhdessä unelmoi. Oli poika niin kuin tytön kanssa olla voi. Mutta lopputulos tästä oli, hyi! Ei ihme jos jo poika kyllästyi.

Puhuen: Ja kyllästyi niin perinpohjaisesti, että muutti toiseen kaupunkiin, sillä hänen oli mahdoton sietää naista, jolla oli pieni, mutta tavattoman iljettävä nuuskamälli suussa suudellessaan.

Muuan ukko naimisiin kun meni toisen kerran lastensa tähden kai, niin myötäjäisiks’ lapsia hän pirtillisen verran entisten jatkoks’ sai. Ja vuoden päästä ilmestyi taas uusi, ja ajan mittaan kokonaista kuusi. Ja joka vuosi järjestänsä, hyi! Ei ihme jos jo äijä kyllästyi.

Puhuen: Se suoristi kinttunsa ja sanoi: "Ellei tästä suvun lisääntymisestä tule perinpohjaista loppua, niin, niin maapalloa on laajennettava." Ja sitten hän otti ja kuoli.

Niin nuori poika elämäänsä kyllästyen huokaa kun rakkaus riemut vei. Niin moni tyttö kyllikseen saa suudelmien ruokaa ett’ tippaakaan maistu ei. Siks’ säästellen sä nauti elon mettä ja ole siitä aina varma, että on lopputulos parhaastakin, hyi! Mihin ennen sua jo sadat kyllästyi.