ei kuvausta

ei kuvausta

Kuhmolaisten perustuslaki

Kaleva 02.03.1975

Kuhmolainen näytelmäkirjailija Unto E. Heikura on kirjoittanut näytelmässä Yli nollarajan kuhmolaisen tulkinnan tasavallan perustuslaista. Hän on mehevästi sekoittanut kaksi kieltä, tasavallan virallisen lakikielen ja kuhmolaisen murteen: Oumma yhevvertassie kaekkien kanssa, meillä on hengen, kunnian ja henkilökohtasen vappaoven suoja, soahhaan vappaasti assuo Kuhmossa, soahhaan vappaasti uskkoa mihin tahottaan ja meillä on sananvappaos, kotiraoha, kirje-, lennätin- ja puhelinsalaessuus sekä oekkeos puhhuo Kuhmon murretta ja tulla tuomituksi Kuhmon välikäräjillä, jos niin halutaan. Erityisesti halluon korostoo sitä, jotta kuhmolaenen työvoema on nyt koko valtakuntamme erityisessä suojeluksessa.

Yli nollarajan -näytelmä on hauska. Kuhmon kunnanhallituksen asettama elinkeinoelämän suunnittelutoimikunta riitelee kokouksessaan, onko Kuhmo erotettava muusta Suomesta. Se miettii, onko rahavirta Kuhmosta pois vai Kuhmoon suurempi (ja miksi ei, todella voitaisiin joskus laskea, vastaako kehitysaluekunnan luovuttama raaka-aine ja työvoima ja sisarosuudet summana kuntaan tulevaa rahamäärää vai meneekö yli). Pohditaan jopa kunnan sisäistä talouskiertoa. Päätöstä ei kuitenkaan saada kokoon, ja kuinka voitaisiinkaan, koska syitä ei sen enempää eritellä. Toimikunnan kokous on vennamolainen: huutoa sinne ja tänne eikä aikaa kuunnella toisten puheita. Mutta jotakin on silti vinossa näytelmässäkin: vaikka kuhmolaiset laidasta lukien syyttäisivät kansanedustajia ja valtiota ja olisivat autuaan tietämättömiä pääoman toiminnasta, pitäisi kuitenkin edes yhdessä repliikissä sanoa Kajaani Oy:n synnit.

Kokous hajoaakin. Ainoa päätös syntyy äänestyksen jälkeen: lähetetäänkö lähetystö Helsinkiin, eduskuntaan. Lähetystöön valitaan Eero Väkipakko ja Yrjö Vastahanka. Näillä vertauskuvallisilla nimillä ei ole kuitenkaan vastinetta roolin kuvassa, ellei erilaisia uhkailuja ja työkkimisiä ja omankädenoikeuksia lasketa lukuun.

Lähetystön matka kerrotaan näytelmässä elokuvan kielellä. Idea on hyvä, vaikka tekniikka ei oikein saumattomasti pelannut. Filmijaksot ovat etevästi tehtyjä, esimerkkinä vaikkapa kuhmolaisten harhailu Helsingissä: yritetään löytää kotitie, mutta ajetaan ympyrää.

Lähetystö varastaa ruumisarkun eduskuntatalon kellarista ja lähtee kuljettamaan sitä Kuhmoon. Tämä oli koko näytelmän kannalta fiksu ratkaisu. Ruumisarkku piti juonen kasassa ja arkun avulla saatiin mukaan komiikkaa.

Erilaisten kommellusten avulla ja jälkeen kuhmolaislähetystö todistaa olevansa tosi kuhmolainen. Korven miehet pettävät tarjoilijaa, juovat viinaa että sivullista hirvittää, kantavat humalapäissään ruumisarkun motellihuoneeseen aamuyöllä, heittävät hyviä huulia muistinmenetyksestä ja vievät kuin vievätkin ruumisarkun kuhmolaisten itsenäisyysjuhlaan.

Mutta sitten alkavat ongelmat.

Kuhmolaisteatteri pelaa oikein hyvin 99 prosenttia näytelmästä. Mutta viimeinen minuutti petti yleisön, ainakin minut. Kun ruumisarkkua ryhdytään avaamaan, sieltä ei löydykään peruslakia kuhmolaisia varten, vaan – jos kuulin erilaisen tempoilevan äheltämisen seasta oikein – laki Kerasta. Näytelmän loppu yritti kai sanoa, että hukkareissu tuli taas tehtyä, mutta miksi se piti pilata liikekuohulla.

Jos olisi edes uskallettu sanoa, että ruumisarkku oli tyhjä, että mitään tuomisia ei ollutkaan, että ruumisarkku ei ollut Liiton Arkki, ja jos olisi sitten edes kirottu, ellei nyt mietitty tilannetta, olisi näytelmä pelastunut. Nyt näytelmän loppu pudotti vireillään olleen asiannurkan kuin sokean ukon uunilta ja samalla koko katsojan fiilinki retkahti tyhjään. Näytelmästä tuli näin kuvaus kahden miehen reissusta ilman päätä tai häntää, vaikka siitä oli koko ajan syntymässä Kuhmon protesti eriarvoisuutta ja sen syitä kohtaan.

On melko varmaa, että osa katsojista oli loppuun tyytyväinen. Olihan siinä väkivaltaista liikkumista ja niin nopeasti, että kaikki eivät kai tajunneetkaan, mitä tapahtui. Tai mitä ei tapahtunut. Jotkut saattoivat olla tyytyväisiä siitäkin, että eivät tarvinneet ajatella. [Sijamuoto väärin.]

Näytelmällä on kuitenkin omatunto, josta ei voi pettää.

Unto E. Heikura on ymmärtääkseni tienhaarassa: joko hän tyytyy olemaan kuhmolaiskirjoittaja – joka on myös merkittävää – tai sitten tekee itsestään laajasti tärkeän kirjoittajan, joka tutkii asioita myös rakenteellisesti. Heikuralla on edellytyksiä: hänen tekstinsä tarttuu kansan korvaan, hänellä on komiikan tajua ja hän osaa kirjoittaa näytelmällisesti. Mutta hänen pitäisi opiskella ja ottaa selville, mitä laajempia syy-yhteyksiä on olemassa. Sehän ei merkitse huumorin tappamista eikä kansanomaisuuden hylkäämistä. Luotan aika lailla Heikuraan ja Kuhmolaisteatteriin. Heillä on työssä niin vahvaa lupausta, että on murhe, jos mahdollisuuksia ei käytetä loppuun asti. Seuraavan näytelmän teemaksi ei riitä kahden miehen hukkareissu, vaikka se olisi hauska. Saakoot kuhmolaiset todella perustuslain, oikein myönteisen ja kansanomaisen ja samalla ajatuksia herättävän perustuslain.

Aku-Kimmo Ripatti

Avaa juttu erillisessä ikkunassa.