Lehti: Kuhmon talvi?
Otsikko: Timo K. Mukka: Kyyhky ja unikko
Avainsanat:
Timo K. Mukka: Kyyhky ja unikko
Kuhmon talvi? 24.02.1989
Balladi.
- Ohjaus: Toivo Mikkola,
- Valot: Kari Pulkkinen,
- Tehosteet: tyhjät isot rautatynnyrit ja kurkkupurkit sekä kuoroihmisiä tukevat äänet,
- Näytelmän musiikki: improvisoidaan
Henkilöt: Pieti Kohlström, Darja Paukku, Aija Kolström, Jaakko Kolström, Johannes Kolström, Anja Kolström, Aija Paukku, Kirsti Paukku, Eeva, Mooses, Lauri.
Näytelmä valmistuu yhteistyössä kansalaisopiston ja kuhmolaisteatterin kanssa. Lavastus ja valot viitteelliset. Esitystapa eeppinen teatteri. Ensi-ilta helmikuu 1989.
Balladi Pieti Kolströmin ja Darja Paukun välisestä rakkaudesta - kuin lähikuva Simbergin Kuoleman puutarhan kukasta. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta. Se saattoi olla jotakin muuta ``\ldots löydettiin mätänemistilassa oleva nuoren tytön ruumis\ldots vedettiin rannalle\ldots tunnistettiin tutkimusten jälkeen Darja Paukuksi, joka katosi elokuussa\ldots nähty viimeksi synkkämieliseksi tunnetun Pieti Kolströmin seurassa\ldots ''
Balladi rakentuu muutamista kertovista katkelmista ja Pietin monologeista, joihin näyttämöksi voi kuvitella Kemijoen latvavesistöjen joen, jonka rannalla raskasmielinen, päästään sairas Pieti Kolström istuu kuollut alaston tyttö sylissään.
Edessä on koski, josta vesi ryöppyää laajaan suvantoon, vedessä ui vaahtoa, rannalla on Pietin ja Darjan leiri: kaksi reppua, nuotionpohja - maassa on levällään eväspapereita ja sanomalehden sivuja, kuolleen tytön vaatteita kuten sukat, hame, rintaliivit ja myös Pietin paita, jotka kaikki ovat kertomuksen kannalta tarpeettomia, mutta jotka erämaahan jääneelle merkitsevät kuitenkin jonkinlaista kosketusta vihattuun taakse jääneeseen.
Balladi Kyyhky ja unikko, kyyhky merkitsee naista ja unikko miestä. Pieti, joka jo ennen Darjaan tutustumistaan oli kadottanut otteensa elämästä, tuntee Darjassa kyyhkyn, rakkauden tuojan, Venuksen ja Afroditen linnut. Itse hän on huumaava paheen musta unikko, joka ottaa Darjansa kokonaan.
Pieti Kolström lukee lehdestä istuessaan erämaassa: ``Eräs 22-vuotias etelävietnamilainen ilmavoimien upseerioppilas hukkui, kun hänen toverinsa heittivät hänet uima-altaaseen oppilaan ensimmäisen yksinlennon kunniaksi. Poliisit sanoivat kastajaisten olevan perinne, jonka kaikki ensimmäisen kerran yksin lentäneet olivat saaneet kokea. Niiden ei tiedetä kuitenkaan koskaan aikaisemmin päättyneen näin ikävällä tavalla.''
Niin, kertomuksen kannalta juttu on merkityksetön, mutta Pieti Kolström koettelee sormillaan tytön vatsassa ja selässä olevia haavoja silmät kuumeesta kiiltävinä: hän värisee kauttaaltaan ja itkee epätoivoisena. - Pikku Darja, niin kävi sinullekin. Mikä onnettomuus. Siivet katkesivat.
Kun kysymyksessä on balladi, yksinkertaistetut kehykset ovat välttämättömiä pääaiheen korostukselle. Se koskee henkilöiden arkipäivän karakteristiikan yleistämistä myyttiselle tasolle. Sekin ilmoitetaan jo alussa: ``Pieti, joka jo ennen Darjaan tutustumistaan oli kadottanut otteensa elämästä, tuntee Darjassa kyyhkyn, rakkauden tuojan, Venuksen ja Afroditen linnun. Itse hän on huumaava paheen musta unikko, joka ottaa Darjansa kokonaan.''
Myyttinen lähtökohta johtaa myyttiseen ratkaisuun. Pietin kannalta Darjan surmaaminen on rakastetun omistamista kuolemassa: ``kukaan ei saa enää nähdä silmiäsi, kun olen ne sulkenut''. Raskaus toiselle miehelle tekee ratkaisun toimeenpanon välttämättömäksi ennen Darjan lopullista lähtöä Pietin ulottuvilta. Lumen pelko - novellin eräs sivuteema - kertautuu laajempana ja ehdottomampana. Iäkkään ja elämässään luhistuneen Pietin yritys pitää itsellään nuori elämään kutsuttu Darja on mahdoton mitään muuta tietä. Pietin harkittu eteneminen kohti surmatyötä on väistämättömän täyttämistä. ``Niin kyyhky unikkoa rakastaa, kuin häitä odottava viulu ja musta hautuumaa. Ja toinen heistä lähtee ja katoaa.'' Murhan jälkeen Pieti jää erämaahan odottamaan oman kohtalonsa täyttymistä, harhailemaan metsissä, odottamaan ``kylmeneviä öitä''.
Pieti asuu Kolströmin niemessä autioituneessa kylässä vanhan Äijän seurassa, likaisena ja partaisena, tahdottomasti ympäristöä seuraavana. Takana on mainosmiehen ura etelässä, rajut matkat pitkin Eurooppaa, haaksirikko, paluu kotikylään vaiheessa, jolloin mitään normaaleja elämäänkiinnittymisen keinoja ei enää ole. Pihat ovat ruohottuneet ja kylän ainoan hevosen Paukun vanhaisäntä valjastaa pari kertaa kesässä ajellakseen yksin tyhjiä teitä.
Kylässä ei ole kauppaa, postia, eikä muita ihmisiä, joita siellä oli ennen. ``Koko kesän hän oli maannut Kolströmin niemessä. Kylä oli hänelle pettymys, vaikka hän oli tiennyt odottaa, että useimmat kymmenen vuoden takaiset ihmiset olisivat jo poissa. Autioituminen oli kehittynyt pidemmälle, kuin hän oli osannut kuvitella. Äijältä hän oli nähnyt talot, joitten ikkunoiden eteen oli pistetty lautaristikko. ``Kylä on elävältä haudattujen ympäristö: kesäisin se herää lyhytaikaiseen kesälomalaisten vierailuun.
Pietin sisar ja veljet pitävät sukukokousta ja katsovat Pietiä kuin muinaisjäännöstä. Hänestä löyhkää sairaus ja rappio. Pieti vastaa: ``En kai minä ole ainoa ihminen, joka väsyy elämiseen. Minä olen aivan yksinkertaisesti väsynyt. Minä kuluin loppuun ja sillä hyvä''. Darjalle hän sanoo: ``Kohtalo on sokea eteneminen, määrätietoinen päämäärättömyys''.
Pietin oma elämänromahdus panee näkemään kesälomavieraissa saman onnettomuuksien sisällön, jota he tietämättään pakenevat täsmälleen samalla tavalla entiseen kotiin, jossa mikään ei ole kuin ennen: ``He, jotka nukkuvat huoneissa, tuntevat omia murheita, eivät meidän; he nukkuvat yksiöissä tai kaksioissa, he takertuvat toisiinsa aittojen ja saunakamareitten hämärässä palatessaan kesäloman aikana kotiseudulle. He pysäköivät auton ruohon valtaamalle pihalle, laskevat grillin, he etsivät jotakin joka jo katosi - rastaat ja hiiret ovat poissa, autojen melu kuuluu valtatieltä pihalle, jokaisella pihalla palaa tuli grillihiilissä, heidän lihaksissaan nytkähtelee työn rytmi, pakko kiristää heidän poskiaan.
Pois.''
Rakkaus Darjaan on Pietille lyhyt huumaus, mutta tieto suhteen mahdottomuudesta saa ajattelemaan joka hetki lopullista ratkaisua. Osallistumisessa tavalliseen elämänpiiriin ei ole mitään toivoa: ``Kalat ja linnut ovat kuolleet, mutta velat ja korot olisivat joka tapauksessa painaneet liikaa ja kasvattaneet sydämiin kuoren.
Olin onnellinen, kun tapasin sinut. Mutta sitten\ldots me olisimme kuolleet television ja pakastekaapin välissä.'' Ratkaisun kypsyminen saa Pietin suhtautumaan siihen alakuloisen tyynesti. ``Tämä liike on melankoliaa, naiivia pakenemista, joka ei lopu; mutta suru on myös totta - kalat ja linnut ovat poissa ikäänkuin autius olisi ollut aina täällä. Miksi eläisimme enää. Tämä on lopussa. Jää hyvästi pisaroiva nautinto. Eilinen on tippa orjan verta. Huominen kutsuu kuin meri hukkujaa.''
Toivo Mikkola