Tällä sivulla on lehtijuttuja Kuhmon näytelmäkerhosta vuosilta 1953-1959.
Sivu toimii, kuten pääsivu.
Onnittelevat läänintaiteilijaa. En tiedä. Enemmän olen iloinen Kylä-elokuvaan saadusta apurahasta. Vierastan ''taiteilijaa''. Ehkä siksi, että sen porvarillinen sisältö on taivaanrannan maalari, uneksija tai hiuksiaan repivä, vimmatusti huitova, luomistahtoa uhkuva demoni. Työtä se kuitenkin vain on siinä kuin ojankaivuukin.
Kirjoitan yöllä lasin kanssa kahden. Pyysivät Ylivieskaan puhumaan siitä kuinka kehitysalueiden taideiden syrjimisestä päästään. Kello yksi yöllä olen varma siitä, etten selviä puhumatta politiikkaa. Taiteet kulkevat talouselämän kahleissa. Kello kolme olen mielestäni valmis ja menen nukkumaan pariksi tunniksi. Aamulla Veteliin matkalla oleva veljeni vie minut Ylivieskaan.
Kuvaamme Joukon kanssa valittuja paloja Vartioidusta kylästä filmille. Päivällä sataa kaatamalla. Katsomo on täynnä. Mikrofonit kastuvat, kameralla on sadetakki. Vartioitu kylä on hyvä. Suunnittelemme siitä elokuvaa. Sadat sateenvarjot avataan ja suljetaan. Vuosi sitten olin Helsingissä. Asuin Jääkärinkadulla ja kävin töissä Lönnrotinkadulla, elokuvissa kun kerkesin. Nyt täällä. Talvi on unohtunut.
Helsingissä kokoontuu tärkeitä teknokraatteja ja muitakin raatteja. Valtion kamerataidetoimikunnan jäseniä ja muita Jämsänkoskelta, Lieksasta, Kuopiosta, Kajaanista. Puhutaan kunnallisista elokuvateatterikokeiluista. Kysyn pyrkiäkö pysymään määrärahojen muovaamissa puitteissa vai aktivoidako kokeiluanomuksia yli mahdollisuuksien. Vastaus on lisää papereita ministeriön mappeihin. Tarve on suurempi kuin poliittinen tahto. Olen ensimmäistä kertaa hotelli Vaakunassa.
Aloitamme Kylä-elokuvan kuvaukset Nivankylän taloissa. Aroniemen Oskari puhuu muistelmistaan, kalastuksesta ja tilikirjanpidon tärkeydestä, haastattelee. Oskari on korvaamaton. Kuvausryhmän pojat elävät arktista hysteriaa. Hyvä kun eivät hankkineet lähtöpasseja majapaikastaan ensimmäisen yön jälkeen. Etelän barrikaadit kuhmolaisen matkustajakodin aulassa.
Kuvaamme paljon. Kahvit joka toisessa talossa. Pidän näistä ihmisistä. Itse asiassa tapaan vasta nyt -- vuoden Kuhmossa asuttuani -- oikeita ihmisiä. Kirkonkylän virkamiesluokka on irti juuristaan. Ilmoista ei kohta jaksa enää puhua, jos ei sada, niin ei poutakaan ole. Joskus pistää melkein vihaksi: tuntuu kuin ihmiset eivät uskoisi pystyvänsä vaikuttamaan omiin asioihinsa. Valtakunnallisten ympyröiden keskus on tosin kaukana, mutta heitetyn kiven painosta ja muodosta kuitenkin riippuu, mitä täällä tapahtuu.
Yli kaksi vuotta suunnitellun elokuvan valmistus on alkanut. Se tietää työtä, unettomia öitä.
Elokuvakerho ei lähde liikkeelle. Edelliset esityssarjat ovat olleet liian vaikeita. Elokuvateatteria täällä tarvitaan. Kerhoelokuvien ymmärtämiseen luo normaali ohjelmisto pohjan. Korpilinnan paikalla juodaan, syödään, uidaan, naidaan ja harjoitetaan rahaliikennettä. Monitoimitalo tulee, jos tulee, sinne elokuvat. Kirkonkylässä ei ole paikkaa kaupallisille elokuvaesityksille, työväentalo on varastona. Tämä ei ole ainoa kirkonkylä tässä läänissä.
Kirjoitan Kainuun Sanomiin jutun kunnallisesta elokuvatoiminnasta. Jutusta tulee pitkä kuin nälkävuosi. En tiedä moniko jaksaa tavata sen loppuun. Ehkä foorumikin on väärä.
Osaan Ouluun kohta silmät ummessa. Oulussa olen yksi. Kaupunki tuntuu vieraalta, tutustuminen on vasta alkanut. Läänin taidetoimikunnassa istuu enemmän tai vähemmän tärkeitä ihmisiä, ennenkaikkea kuitenkin ihmisiä. Käy usein Haarikassa syömässä pannupihvin, oululaisten kulttuuriympyrät tiivistyvät pöytien ympärille. Muutakin kai on.
On kuin olisin istunut puolet kuukaudesta autossa. Oulu, Ämmänsaari, Kajaani, Pudasjärvi, Raahe, Ylivieska, kouluja ja elokuvakerhoja. Välillä hyppään ulos autosta ja puhun. Näytän elokuvia. Massakulttuuri tuhoaa meidän omaamme, kansallisen kulttuurin silmillä on jo huppu, köysi on heitetty oksan yli. Paitsi amerikanenglantia, opimme televisiosta, kuinka viihtyä ilman omia aivoja, omaa toimintaa, omaa luomista. En ole Robin Hood. Nottinghamin sheriffejä vilisee joka kylän R-kioskissa ja joka kodin television napin takana. Kakkosohjelma ei näy vieläkään täällä.
Taidetoimikunta tapaa Kalajoen kunnan edustajia. Uudesta hotelli-motellista aukeaa näkymä hietikoille, joita kunta muuttaa rahaksi turistien suopealla avustuksella. Merellä on joutsenia. Yksi kunnan kulttuurielämän aktivoijista, lääkäri, puhuu Kuhmosta. Sanoo, että kesällä Kalevassa oli ripatin palstan jälkeen pelkkää juttua Kuhmosta. Musiikkifestivaalit. Ensimmäistä kertaa tunnen ylpeyttä siitä, että asun Kuhmossa. Alan puhua Römppäviikosta.
Kauko ja Manu [Kauko Huusko ja Mauno Kähkönen] nousevat siinä kuin Virolainenkin eduskuntatalon mahtavia portaita ylös. Kuvaamme ''Yli nollarajan'' -näytelmän filmiosuuksia Helsingissä. Eilen tulimme Kuopiosta, huomenna ajamme takaisin Kuhmoon. Pojat ovat humppatuulella. Ståhlbergin selän takaa alkaa arkun tie sinne, missä sitä paremmin tarvitaan. Kadut ovat lumettomat, vasta aamulla sataa räntää. Kauko ja Manu nousevat joka tapauksessa siinä kuin Virolainenkin eduskuntatalon portaat ylös.
Kuhmossa on joulumarkkinat. Tori pullistelee autoja ja Aukustin kauppa ihmisiä. Miten tämä eroaa Helsingistä? Ystävät etelässä luulevat, että asun pienessä punaisessa mökissä.
Voit hakea kirjoittamalla avainsanoja ja painamalla Enteriä.